Onnelliset kaverukset. Ja talvi-ilta.

Joskus ajattelen, että syntymäajassani
on mennyt jotain pieleen.
Olen heinäkuun lapsia, mutta
talvi on minun vuodenaikani.

Kun puhdas valkoinen lumi
peittää maan, jokin minussa
asettuu paikoilleen.

Syvä, lohdullinen rauha.
Parhaimmillaan talvi-iltojen
hiljaisuus ja lempeä pimeys.

Niinkuin tänään.

Lunta satelee hiljalleen.
Kuin pehmeä valkoinen
verho laskeutusi kohti
maan pintaa.
Vaimeat äänet.
Omine aikoineen
henkäilevä talvinen tuuli.

Että on ihmisen hyvä olla.

Ja koiran.
Koiravanhuksen, joka jaksaa
ihmetellä ja ihastella muuttuvaa
maisemaa ja ihania hajuja lumen alta.

Ollaan onnelliset kaverukset. 

Mietteitä. Talvi-illassa. Tuulessa. Suojassa.

Kävin pakkasillassa kävelyllä koiraystäväni kanssa.
Mentiin metsänreunaan ja kuljettiin jäätyneen järven rannalle.
Edessä pitkä selkä, jonka yli tuuli kerää mahtavan voiman.
Tuulessa tunnen eläväni. Se on hyvä tunne.
En tunne kylmää, enkä kyllä oikeastaan
mitään muutakaan.
Vain elämän, ja hyvän voiman.
Hyvällä tavalla myös oman pienuuden.

Tänään olen miettinyt ihmisen osaa.
Aina ei ole helppoa. Ei.
Mietin, miten paljon ja mitä kaikkea ihminen
joutuu kestämään, ottamaan vastaan.
Miten paljon ja mitä kaikkea ihmisen
täytyy suostua ottamaan vastaan?

Missä menee se jaksamisen raja,
että antaa periksi?
Että ymmärtää antaa periksi.

Miten syvästi on haavoituttava,
että havahtuu suojaamaan itseään?
Mitä kaikkea voi antaa anteeksi?
Ja, jos antaakin anteeksi, voiko unohtaa?

Miten etäälle on vetäydyttävä,
että voi päästää irti?
Että pääsee irti.
Uskaltaako? Osaako? Ymmärtääkö?
Ymmärtääkö enää, että vaihtoehtoja on?
Ja onko niitä? Ihan oikeasti.

Väsyttäviä ajatuksia.
Väsyttävä päivä.
Ja kohta on joulu.

Mutta talvi-ilta on ihana.
Sen pimeys suojaa. Lohduttaakin.
On kiva kävellä tyhjillä, hiljaisilla
kadunpätkillä ja poluilla.

Ja olla ihan omissa oloissaan.
Ihmisen osa sekin.
Ja ihan hyvä. Minulle ainakin.

Vesimaailman asukas. Onnellinen.

Toukokuu oli ennätyksellisen lämmin.
Kesäkuu on jatkunut kesäisenä.
Tänään jylisi Ukkonen.
Tuuli. Satoi.
Elämän voimaa.

Eilen vielä uin lämpimässä,
kirkkaassa, kannattelevassa.
Omassa mökkirannassa.

Jos olisin Ahven, osoitteeni olisi:
Muljulanselkä
Orivesi
Saimaa

Onnenmaa.

Jos haluaisit minua jotenkin muistaa,
olisi vesitiivis lähetys aina parempi.

Jos olisin Ahven.
Uisin. Ja uisin. Ja uisin.
Vesimaailman asukas.
Onnellinen.

Lepoa. Iloa. Haravahommia.

On sunnuntai. Lepopäivä.
Lepohetket ovat olleet
tänä keväänä erityisen
tervetulleita.

Töitä on tullut tehtyä aika
tiiviisti ja on ollut monenlaista
mietittävää elämässä muutenkin.

Ikääkin alkaa jo olla.
Siihen havahtuu entistä
useammin.

Oman hyvinvoinnin, terveyden
ja itsestä huolehtimisen
merkitys korostuu uudella
tavalla, kun vuosia kertyy.
Vanha en ole, mutta enpä
enää nuorikaan.

Mieli halajaa ulos. Ja keho.
Harava odottaa talon seinustalla
ja aurinkokin kurkistaa pilvien
lomasta.

Valo. Värit. Kasvu.
Elämän voima.
Sielu laulaa.
Ilosta.

Lupauksia. Siirtymän äärellä.

Tänään päästiin mökille Rääkkylään.
Rakkaaseen paikkaan.
Siellä elämä on yksinkertaista.
Ympärillä hiljaisuus. Vain luonnon äänet.
Puhdas ilma, jota on hyvä hengittää.
Huolet haihtuvat tuulten mukana.
Yhtäkkiä ymmärtää, mikä on tärkeää.

Vielä saatiin nauttia puhtaasta lumesta.
Jäällekin uskaltauduttiin, tosin ihan rantaan vain.

Voi sitä porokoiran onnea.
Kyllä sen ominta aikaa on talvi.
Lumi. Metsän äänet. Raikas keli.
Nautitaan siitä vielä hetki.
Kesä on jo ihan nurkan takana. Kiva sekin.

Vihreääkin näkyi jo.
Lupaus. Toivo. Elämän väri.

Ja tie oli sula. Kovin pehmeä vain paikka paikoin.
Onneksi on nelivetoinen auto.

Kevätauringossa hohtivat myös koivujen rungot.
Elämä virtaa ja puu valmistautuu uuteen kasvuun.

Joku on sanonut kauniisti, että taivaalle piirtyvät
puiden latvat ovat Äiti Maan runoja.
Kauniita. Herkkiä. Vahvoja.
Niissäkin lupaus. Voima.

Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla.
Uskoa hyvään. Rakastaa.

Kevättä. Valoa. Uutta uskoa.

Pääsiäistä vietettiin tänä vuonna ennätysaikaisin.
Sielulle teki hyvää päästä mökkimaisemiin.
Lumikenkäilemään ja ihmettelemään maailman kauneutta.

Valo herätteli pajunkissat.

Ja ihmisen mielen.

Valoon. Kevääseen.
Toivoon. Ja riemukkaaseen kirkkauteen.

Uuteen uskoon. Tässä on hyvä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Onni oli tässä. Ja taas.

Tänään kävelin jäällä.
Pakkaslumi narskui askelten alla.
Tunsin tuulen, ja auringon lämmön.
Näin valot, ja varjot.
Joku oli juossut hangella, pupu ainakin.

Olin onnellinen.

Pienissä hetkissä, vaihtuvissa tuokioissa.
Niissä asuu onni.
Aina ihan hetken kerrallaan.
Huomaa se. Ota kiinni.
Ja anna mennä.
Uusi on jo ihan tässä.

Luota vaan. Kyllä.
Siinä se on. Ja siinä.