Lepoa. Iloa. Haravahommia.

On sunnuntai. Lepopäivä.
Lepohetket ovat olleet
tänä keväänä erityisen
tervetulleita.

Töitä on tullut tehtyä aika
tiiviisti ja on ollut monenlaista
mietittävää elämässä muutenkin.

Ikääkin alkaa jo olla.
Siihen havahtuu entistä
useammin.

Oman hyvinvoinnin, terveyden
ja itsestä huolehtimisen
merkitys korostuu uudella
tavalla, kun vuosia kertyy.
Vanha en ole, mutta enpä
enää nuorikaan.

Mieli halajaa ulos. Ja keho.
Harava odottaa talon seinustalla
ja aurinkokin kurkistaa pilvien
lomasta.

Valo. Värit. Kasvu.
Elämän voima.
Sielu laulaa.
Ilosta.

Lupauksia. Siirtymän äärellä.

Tänään päästiin mökille Rääkkylään.
Rakkaaseen paikkaan.
Siellä elämä on yksinkertaista.
Ympärillä hiljaisuus. Vain luonnon äänet.
Puhdas ilma, jota on hyvä hengittää.
Huolet haihtuvat tuulten mukana.
Yhtäkkiä ymmärtää, mikä on tärkeää.

Vielä saatiin nauttia puhtaasta lumesta.
Jäällekin uskaltauduttiin, tosin ihan rantaan vain.

Voi sitä porokoiran onnea.
Kyllä sen ominta aikaa on talvi.
Lumi. Metsän äänet. Raikas keli.
Nautitaan siitä vielä hetki.
Kesä on jo ihan nurkan takana. Kiva sekin.

Vihreääkin näkyi jo.
Lupaus. Toivo. Elämän väri.

Ja tie oli sula. Kovin pehmeä vain paikka paikoin.
Onneksi on nelivetoinen auto.

Kevätauringossa hohtivat myös koivujen rungot.
Elämä virtaa ja puu valmistautuu uuteen kasvuun.

Joku on sanonut kauniisti, että taivaalle piirtyvät
puiden latvat ovat Äiti Maan runoja.
Kauniita. Herkkiä. Vahvoja.
Niissäkin lupaus. Voima.

Kyllä täällä on ihmisen hyvä olla.
Uskoa hyvään. Rakastaa.

Kevättä. Valoa. Uutta uskoa.

Pääsiäistä vietettiin tänä vuonna ennätysaikaisin.
Sielulle teki hyvää päästä mökkimaisemiin.
Lumikenkäilemään ja ihmettelemään maailman kauneutta.

Valo herätteli pajunkissat.

Ja ihmisen mielen.

Valoon. Kevääseen.
Toivoon. Ja riemukkaaseen kirkkauteen.

Uuteen uskoon. Tässä on hyvä.