kirjoittaminen jäänyt.
Elämään on mahtunut
monenlaista sitten viime kerran.
Nyt aletaaan olla jo joulussa.
Ja siitä tulee erilainen joulu.
Marraskuussa jouduimme
luopumaan rakkaasta
perheenjäsenestä ja parhaasta
kaverista, Alposta.
Alpo oli lapinporokoira.
Viisas ja ystävällinen,
kaunis ja mukava.
Se oli mukana kaikessa,
mitä minun arkeeni kuului.
Yhdessä tehtiin kotihommia,
laitettiin ruokaa, luettiin lehteä,
keitettiin aamukahvit ja
vietiin pyykkiä narulle,
ajettiin nurmikkoa ja
kerättiin omppuja pihapuista.
Yhdessä nautittiin tuulesta,
kuunneltiin järven ääniä ja
mökkirannan suhinoita.
Kastuttiin sateessa,
nautittiin lumesta ja pakkasesta.
Katsottiin kuuta ja ihmeteltiin
revontulia öisellä taivaalla.
Käveltiin aika monta kilometriä,
metsissä ja rannoilla,
poluilla, teillä ja kotikaduilla.
Köllöteltiin sohvalla,
katsottiin silmiin,
kerroin kaikki salaisuudet,
ilot ja surut,
haaveet ja toiveet,
kiitoksen aiheet.
Vielä ehdittiin kotipihan
syystöistä nauttia yhdessä.
Ja tietysti pelattiin palloa
vähän joka välissä.
Rakkaasta ystävästä
luopuminen oli raskasta.
Suru painaa sydäntä
edelleen, mieli kaipaa
kaveria päivittäin,
ikävä on iso.
Silti päällimmäisenä
syvä kiitollisuus.
Elämäni koira.
Paras kaverini.
