Talvi-illoissa on taikaa.
Ulkona paukkuu pakkanen,
tänään jo yli 20 astetta.
Oikea talvi!
Kävelen koiraystäväni kanssa
kohti Pyhäselän rantaa.
Molemmat vahvaa, pohjoista
tekoa, me ystävykset.
Lumi narskuu askelten alla.
Jäällä on paksulti lunta.
Kuljemme alkumatkan
moottorikelkan jäljissä.
Sitten suuntaamme
umpihankeen.
Sopiva paikka löytyy.
Ketään ei näy,
mitään ei kuulu.
Vedän toppatakin hupun
tiukasti päähän.
Rukkaset kunnolla hihansuun alle.
Ja annan itseni kaatua lumeen.
Silmien eteen avautuu talvi-
illan pilvetön taivas.
Kuu alkaa olla täysi.
Sen valo värjää taivaan
kalpean siniseksi.
Miten pieneksi voi itsensä tuntea!
Tähdet syttyvät yksi kerrallaan.
Ensin en oikein erota niitä.
Mutta sitten - tuolla!
Ja tuolla! Tuolla!
Porokoira, tuo shamaanien
jälkeläinen, lepää vieressäni.
Katsoo vähän ihmeissään.
Sitten se taitaa muistaa.
On täällä oltu ennekin.
Tämä on meidän oma taikahetki.
Hiljaa, hengitys höyryten,
rinta rinnan,
ihmettelemme hetkeä,
olemassa olon mysteeriä.
Olo on levollinen,
mieleen nousee kiitos.
Melkein itkettää.
Kiitos tästä päivästä,
kiitos tästä hetkestä.
Kiitos lumesta,
kuunvalosta ja hiljaisuudesta.
Kiitos siitä, että saan olla
juuri sitä, mitä olen.
Kiitos siitä, että voin tehdä
juuri sitä, mikä tuntuu omalta.
Voin olla vaikka vähän noita,
ja tehdä taikoja täydenkuun alla.
Kuka tietää.
