Onnelliset kaverukset. Ja talvi-ilta.

Joskus ajattelen, että syntymäajassani
on mennyt jotain pieleen.
Olen heinäkuun lapsia, mutta
talvi on minun vuodenaikani.

Kun puhdas valkoinen lumi
peittää maan, jokin minussa
asettuu paikoilleen.

Syvä, lohdullinen rauha.
Parhaimmillaan talvi-iltojen
hiljaisuus ja lempeä pimeys.

Niinkuin tänään.

Lunta satelee hiljalleen.
Kuin pehmeä valkoinen
verho laskeutusi kohti
maan pintaa.
Vaimeat äänet.
Omine aikoineen
henkäilevä talvinen tuuli.

Että on ihmisen hyvä olla.

Ja koiran.
Koiravanhuksen, joka jaksaa
ihmetellä ja ihastella muuttuvaa
maisemaa ja ihania hajuja lumen alta.

Ollaan onnelliset kaverukset. 

Mietteitä. Talvi-illassa. Tuulessa. Suojassa.

Kävin pakkasillassa kävelyllä koiraystäväni kanssa.
Mentiin metsänreunaan ja kuljettiin jäätyneen järven rannalle.
Edessä pitkä selkä, jonka yli tuuli kerää mahtavan voiman.
Tuulessa tunnen eläväni. Se on hyvä tunne.
En tunne kylmää, enkä kyllä oikeastaan
mitään muutakaan.
Vain elämän, ja hyvän voiman.
Hyvällä tavalla myös oman pienuuden.

Tänään olen miettinyt ihmisen osaa.
Aina ei ole helppoa. Ei.
Mietin, miten paljon ja mitä kaikkea ihminen
joutuu kestämään, ottamaan vastaan.
Miten paljon ja mitä kaikkea ihmisen
täytyy suostua ottamaan vastaan?

Missä menee se jaksamisen raja,
että antaa periksi?
Että ymmärtää antaa periksi.

Miten syvästi on haavoituttava,
että havahtuu suojaamaan itseään?
Mitä kaikkea voi antaa anteeksi?
Ja, jos antaakin anteeksi, voiko unohtaa?

Miten etäälle on vetäydyttävä,
että voi päästää irti?
Että pääsee irti.
Uskaltaako? Osaako? Ymmärtääkö?
Ymmärtääkö enää, että vaihtoehtoja on?
Ja onko niitä? Ihan oikeasti.

Väsyttäviä ajatuksia.
Väsyttävä päivä.
Ja kohta on joulu.

Mutta talvi-ilta on ihana.
Sen pimeys suojaa. Lohduttaakin.
On kiva kävellä tyhjillä, hiljaisilla
kadunpätkillä ja poluilla.

Ja olla ihan omissa oloissaan.
Ihmisen osa sekin.
Ja ihan hyvä. Minulle ainakin.