Mietteitä. Talvi-illassa. Tuulessa. Suojassa.

Kävin pakkasillassa kävelyllä koiraystäväni kanssa.
Mentiin metsänreunaan ja kuljettiin jäätyneen järven rannalle.
Edessä pitkä selkä, jonka yli tuuli kerää mahtavan voiman.
Tuulessa tunnen eläväni. Se on hyvä tunne.
En tunne kylmää, enkä kyllä oikeastaan
mitään muutakaan.
Vain elämän, ja hyvän voiman.
Hyvällä tavalla myös oman pienuuden.

Tänään olen miettinyt ihmisen osaa.
Aina ei ole helppoa. Ei.
Mietin, miten paljon ja mitä kaikkea ihminen
joutuu kestämään, ottamaan vastaan.
Miten paljon ja mitä kaikkea ihmisen
täytyy suostua ottamaan vastaan?

Missä menee se jaksamisen raja,
että antaa periksi?
Että ymmärtää antaa periksi.

Miten syvästi on haavoituttava,
että havahtuu suojaamaan itseään?
Mitä kaikkea voi antaa anteeksi?
Ja, jos antaakin anteeksi, voiko unohtaa?

Miten etäälle on vetäydyttävä,
että voi päästää irti?
Että pääsee irti.
Uskaltaako? Osaako? Ymmärtääkö?
Ymmärtääkö enää, että vaihtoehtoja on?
Ja onko niitä? Ihan oikeasti.

Väsyttäviä ajatuksia.
Väsyttävä päivä.
Ja kohta on joulu.

Mutta talvi-ilta on ihana.
Sen pimeys suojaa. Lohduttaakin.
On kiva kävellä tyhjillä, hiljaisilla
kadunpätkillä ja poluilla.

Ja olla ihan omissa oloissaan.
Ihmisen osa sekin.
Ja ihan hyvä. Minulle ainakin.