Luopumisen aika.

Aikaa on taas mennyt ja
kirjoittaminen jäänyt.
Elämään on mahtunut
monenlaista sitten viime kerran.

Nyt aletaaan olla jo joulussa.
Ja siitä tulee erilainen joulu.
Marraskuussa jouduimme
luopumaan rakkaasta
perheenjäsenestä ja parhaasta
kaverista, Alposta.

Alpo oli lapinporokoira.
Viisas ja ystävällinen,
kaunis ja mukava.
Se oli mukana kaikessa,
mitä minun arkeeni kuului.

Yhdessä tehtiin kotihommia,
laitettiin ruokaa, luettiin lehteä,
keitettiin aamukahvit ja
vietiin pyykkiä narulle,
ajettiin nurmikkoa ja
kerättiin omppuja pihapuista.

Yhdessä nautittiin tuulesta,
kuunneltiin järven ääniä ja
mökkirannan suhinoita.
Kastuttiin sateessa,
nautittiin lumesta ja pakkasesta.
Katsottiin kuuta ja ihmeteltiin
revontulia öisellä taivaalla.
Käveltiin aika monta kilometriä,
metsissä ja rannoilla,
poluilla, teillä ja kotikaduilla.

Köllöteltiin sohvalla,
katsottiin silmiin,
kerroin kaikki salaisuudet,
ilot ja surut,
haaveet ja toiveet,
kiitoksen aiheet.

Vielä ehdittiin kotipihan
syystöistä nauttia yhdessä.
Ja tietysti pelattiin palloa
vähän joka välissä.

Rakkaasta ystävästä
luopuminen oli raskasta.
Suru painaa sydäntä
edelleen, mieli kaipaa
kaveria päivittäin,
ikävä on iso.

Silti päällimmäisenä
syvä kiitollisuus.
Elämäni koira.
Paras kaverini.

Keväästä. Kesään.

Kevät
toi mukanaan
pelkoa, pettymystä, surua.

Kesään
saan katsoa
jo vapaana, hengittäen.

Sininen
taivas ylläni,
valkoiset hahtuvat. Ilo.

Perjantai-illan huumaa. Siirtymä. Kiitollisuus.

On perjantai-ilta. 
Työviikko on takana, viikonloppu alkamassa. 
Väsyttää, hyvällä tavalla.
Tällä viikolla olen tuntenut itseni erityisen 
hyvävointiseksi ja jaksavaksi.

Siihen on syynsä. 
Useitakin, mutta yhden haluan
nimetä.
Se on jooga. 

Hengitys.
Pysähtyminen.
Liike. Läsnäolo.
Tyyneys. Ilo. 
Keho. Mieli.
Kehomieli.

Minä olen löytänyt joogan vasta
viisikymppisenä.
Nyt olemme olleet
ystävät jo useita vuosia.
Olen siitä hyvin onnellinen.
Kiitollinen ja iloinen.

Minun harjoitukseni on 
rauhallista ja lempeää. 
Joskus keho hangoittelee
vastaan, ja mieli säestää
parhaansa mukaan.
Silloin hengitetään.
Lempeästi, hyväksyen.
Ja, kas, niin onkin hyvä.

Elämä virtaa.
Hengitys virtaa.

Tulee mieleen Tommy
Tabermannin sanat:
Hyvin usein keskellä vuolasta virtaa 
tekee äkkiä mieli lakata soutamasta 
ja olla hetken pelkästään onnellinen.

Juuri niin. Siltä se tuntuu.
Kun tekee omaa harjoitusta.
Yksin tai ryhmässä.
Harjoitus on oma tila.
Se on kaunis tila.

Tällä viikolla siirtymä
viikonloppuun tapahtui
parhaalla mahdollisella
tavalla. 
Sain olla mukana
miniretriitissä. 

Hengityksessä. 
Liikkeessä.
Pysähtymisessä.
Läsnäolossa.
Hiljaisuudessa.

Mieli on kiitollinen.

 


 

 

Talven taikaa.

Talvi-illoissa on taikaa.
Ulkona paukkuu pakkanen,
tänään jo yli 20 astetta.
Oikea talvi!

Kävelen koiraystäväni kanssa
kohti Pyhäselän rantaa.
Molemmat vahvaa, pohjoista
tekoa, me ystävykset.
Lumi narskuu askelten alla.

Jäällä on paksulti lunta.
Kuljemme alkumatkan
moottorikelkan jäljissä.
Sitten suuntaamme
umpihankeen.

Sopiva paikka löytyy.
Ketään ei näy,
mitään ei kuulu.
Vedän toppatakin hupun
tiukasti päähän.
Rukkaset kunnolla hihansuun alle.
Ja annan itseni kaatua lumeen.

Silmien eteen avautuu talvi-
illan pilvetön taivas.
Kuu alkaa olla täysi.
Sen valo värjää taivaan
kalpean siniseksi.

Miten pieneksi voi itsensä tuntea!
Tähdet syttyvät yksi kerrallaan.
Ensin en oikein erota niitä.
Mutta sitten - tuolla!
Ja tuolla! Tuolla!

Porokoira, tuo shamaanien
jälkeläinen, lepää vieressäni.
Katsoo vähän ihmeissään.
Sitten se taitaa muistaa.
On täällä oltu ennekin.
Tämä on meidän oma taikahetki.

Hiljaa, hengitys höyryten,
rinta rinnan,
ihmettelemme hetkeä,
olemassa olon mysteeriä.

Olo on levollinen,
mieleen nousee kiitos.
Melkein itkettää.
Kiitos tästä päivästä,
kiitos tästä hetkestä.
Kiitos lumesta,
kuunvalosta ja hiljaisuudesta.

Kiitos siitä, että saan olla
juuri sitä, mitä olen.
Kiitos siitä, että voin tehdä
juuri sitä, mikä tuntuu omalta.

Voin olla vaikka vähän noita,
ja tehdä taikoja täydenkuun alla.

Kuka tietää.

Onnelliset kaverukset. Ja talvi-ilta.

Joskus ajattelen, että syntymäajassani
on mennyt jotain pieleen.
Olen heinäkuun lapsia, mutta
talvi on minun vuodenaikani.

Kun puhdas valkoinen lumi
peittää maan, jokin minussa
asettuu paikoilleen.

Syvä, lohdullinen rauha.
Parhaimmillaan talvi-iltojen
hiljaisuus ja lempeä pimeys.

Niinkuin tänään.

Lunta satelee hiljalleen.
Kuin pehmeä valkoinen
verho laskeutusi kohti
maan pintaa.
Vaimeat äänet.
Omine aikoineen
henkäilevä talvinen tuuli.

Että on ihmisen hyvä olla.

Ja koiran.
Koiravanhuksen, joka jaksaa
ihmetellä ja ihastella muuttuvaa
maisemaa ja ihania hajuja lumen alta.

Ollaan onnelliset kaverukset. 

Mietteitä. Talvi-illassa. Tuulessa. Suojassa.

Kävin pakkasillassa kävelyllä koiraystäväni kanssa.
Mentiin metsänreunaan ja kuljettiin jäätyneen järven rannalle.
Edessä pitkä selkä, jonka yli tuuli kerää mahtavan voiman.
Tuulessa tunnen eläväni. Se on hyvä tunne.
En tunne kylmää, enkä kyllä oikeastaan
mitään muutakaan.
Vain elämän, ja hyvän voiman.
Hyvällä tavalla myös oman pienuuden.

Tänään olen miettinyt ihmisen osaa.
Aina ei ole helppoa. Ei.
Mietin, miten paljon ja mitä kaikkea ihminen
joutuu kestämään, ottamaan vastaan.
Miten paljon ja mitä kaikkea ihmisen
täytyy suostua ottamaan vastaan?

Missä menee se jaksamisen raja,
että antaa periksi?
Että ymmärtää antaa periksi.

Miten syvästi on haavoituttava,
että havahtuu suojaamaan itseään?
Mitä kaikkea voi antaa anteeksi?
Ja, jos antaakin anteeksi, voiko unohtaa?

Miten etäälle on vetäydyttävä,
että voi päästää irti?
Että pääsee irti.
Uskaltaako? Osaako? Ymmärtääkö?
Ymmärtääkö enää, että vaihtoehtoja on?
Ja onko niitä? Ihan oikeasti.

Väsyttäviä ajatuksia.
Väsyttävä päivä.
Ja kohta on joulu.

Mutta talvi-ilta on ihana.
Sen pimeys suojaa. Lohduttaakin.
On kiva kävellä tyhjillä, hiljaisilla
kadunpätkillä ja poluilla.

Ja olla ihan omissa oloissaan.
Ihmisen osa sekin.
Ja ihan hyvä. Minulle ainakin.

Vesimaailman asukas. Onnellinen.

Toukokuu oli ennätyksellisen lämmin.
Kesäkuu on jatkunut kesäisenä.
Tänään jylisi Ukkonen.
Tuuli. Satoi.
Elämän voimaa.

Eilen vielä uin lämpimässä,
kirkkaassa, kannattelevassa.
Omassa mökkirannassa.

Jos olisin Ahven, osoitteeni olisi:
Muljulanselkä
Orivesi
Saimaa

Onnenmaa.

Jos haluaisit minua jotenkin muistaa,
olisi vesitiivis lähetys aina parempi.

Jos olisin Ahven.
Uisin. Ja uisin. Ja uisin.
Vesimaailman asukas.
Onnellinen.