Kun olin hyvin pieni
järvi oli sininen
ja rannan kivet lämpöiset.
Viljo Kajava
Valokuvassa alle kymmenvuotias tyttö onkii. Selkä nojaa rantakallioon, sininen vesi välkkyy auringossa. Hiekanruskeat hiukset ovat auringon kultaamat. Päivettyneellä iholla kimmeltää uinnin jälkeinen kosteus. Ilme on vakava, katse ongenkohossa.
Muistan nuo kesät. Aurinko paistoi aina. Vesi keinutti mukavasti, varsinkin kun ohi ajoi hinaaja ilman tukkilauttaa, silloin aallot olivat pelottavan suuret. Jännitti, mutta uimaan piti päästä. Lettujen päälle ripoteltiin sokeria. Mansikat olivat suuria ja makeita. Veneet tuoksuivat tervalta ja savustetun muikun kultainen kylki houkutti maistamaan.
Kun makasin sileällä rantakalliolla, oli turvallinen olo. Kiveen varastoitunut lämpö levisi kehoon, aurinko lämmitti selkää ja iho tuoksui kesälle. Oli hyvä olla. Hiljaista, rauhallista. Lempeän tuulen henkäys ja lähes äänetön liike rantavedessä. Ajoittain kauempaa kuuluva hiljainen puhe, satunnaiset ohikulkijoiden äänet laivareitiltä, lokkien huudot.
Itsekseen oli hyvä olla. On edelleen. Järvi on edelleen sininen. Ja rannan kivet lämpöiset. Valokuvan tyttö on yksin. Mutta joku sen kuvan otti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti